En mä pysty tähän! Mitä jos se alkaa taas?
Istumme nuoren kanssa autossa, oppilaitoksen pihalla. Nuoren olisi tarkoitus aloittaa tänään uudessa koulussa opintonsa. Olen tietoinen, että nuorta pelottaa tilanne. Aikaisemmin hän on joutunut koulukiusatuksi yläasteella, ja sen jälkeen myös naapurikunnan ammattioppilaitoksessa. Uusi alku ei ollutkaan uusi alku, sillä kiusaajat seurasivat mukana uuteen kouluun. Opinnot jäivät kesken ensimmäisenä vuonna. Ymmärrän häntä hyvin.
Koetan rohkaista häntä sanomalla, olet vahva, selviät kyllä, mennään yhdessä.
Viime aikoina nuorten yksinäisyys on puhuttanut paljon, yhä useampi nuori kokee olevansa yksinäinen. Syitä tähän on monia, eikä suinkaan vähäisimpänä se, että kasvokkain tapahtuva kommunikointi tuntuu olevan hankalaa nykyisin, niin nuorille kuin aikuisillekin. Monella nuorella on myös taustalla erilaisia kiusaamisen kokemuksia. Kiusaaminen on voinut tapahtua koulussa, harrastusyhteisössä tai verkossa.
Kiusatun kokemus maailmasta ja toisista ihmisistä on varauksellinen. Jokainen vastaantuleva ihminen on potentiaalinen kiusaaja, jokainen kömmähdys, sana tai ele voi laukaista kiusaamisen uudelleen. Tässä tilanteessa on kovin vaikea solmia uusia tuttavuuksia tai kaverisuhteita. On helpompi olla yksin, vaikka se sattuisikin.
Usein ajatellaan, että kiusaaminen on jotakin, mitä nuoret kokevat kouluiässä, ja sen jälkeen se lakkaa vaikuttamasta elämään. Näin ei kuitenkaan ole. Etsivässä nuorisotyössä törmäämme jatkuvasti nuoriin, joiden kiusaamisen kokemukset vaikuttavat jokapäiväisiin valintoihin ja ratkaisuihin elämässä. Siihen, uskaltaako nuori hakeutua jatko-opintoihin, lähteä kokeilemaan uutta harrastusta, mennä työkokeiluun vieraaseen työkokeilupaikkaan, kuntouttavaan työtoimintaan työpajalle, ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kiusaaminen on traumatisoiva kokemus, joka voi myös laukaista monenlaisia mielenterveyden häiriöitä kuten sosiaalisten tilanteiden pelkoa.
Palataanpa takaisin oppilaitoksen parkkipaikalle autoon.
Nuori katsoo minuun toiveikkaasti, kuin kysyen, onko tämä tällä kertaa erilaista? Voinko luvata, että hän pärjää?
Mietin kuumeisesti mitä voisin sanoa tähän, luvata en voi, ja tiedän enemmän kuin hyvin, miltä hänestä tuntuu, sillä olen ollut samassa tilanteessa. Kiusaamisen arvet haalenevat ajan kanssa, luottamus muihin ihmisiin palaa asteittain, mutta koskaan kokemus ei häviä.
Yleensä päätämme blogikirjoituksen toiveikkaaseen loppukaneettiin, joka luo uskoa tulevaan, mutta tässä tilanteessa minulla ei ole sellaista tarjoilla. Haluaisin todeta, kuinka tuo autossani ollut nuori aloitti uudessa koulussa ongelmitta ja sai saman tien uusia ystäviä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä arvet olivat vielä liian tuoreita ja arkoja. Tämä on tosielämää, sateenkaaren lopussa ei aina ole kulta-aarretta.
Tästä syystä toivon, että jokainen meistä, seuraavan kerran kohdatessaan kiusaamista, silmien ummistamisen sijaan, rohkaistuu puuttumaan siihen. Asettuu kiusatun puolelle ja antaa hänelle tukea. Tukee omalla toiminnallaan kiusaamisesta vapaata ympäristöä, oli se sitten koulu, harrastus tai työpaikka. Sekä toimii kaikin tavoin estääksensä kiusaamista.
Lupaan itseni ja kollegoideni puolesta, että jokainen nuori voi luottaa siihen, että me teemme kaiken tuon, sekä kuljemme rinnallasi, kun uskaltaudut levittämään siipesi ja kokeilemaan kantaisivatko ne tällä kertaa.
Teksti:
Saara Mughal-Tiitinen,
Etelä-Savon etsivän nuorisotyön koordinaattori