Tulosta sivu

Blogi: Minun intoni

28.8.2020

Miten sinä olet löytänyt oman juttusi? Kuka tai mikä on auttanut sinua polulla kohti omia unelmia? Mitä yhteiskunnassa pitäisi tehdä, jotta jokainen saisi mahdollisuuden elää omannäköistä elämää? Into haastaa kuluvana syksynä etsivän nuorisotyön, työpajat, nuoret, valmentautujat, yhteistyökumppanit ja päättäjät kertomaan, mikä on ollut heidän elämässään se tärkeä ihminen, käännekohta tai asia, joka on auttanut heitä toteuttamaan omia unelmiaan. Haasteen saivat ensimmäisenä Inton puheenjohtajat. Heistä toisena vuorossa on Inton hallituksen varapuheenjohtaja, Tornion Työvoimalasäätiön toiminnanjohtaja Samuel Juntunen. 

Koko pienen ikäni kaivoin kivien koloista koppakuoriaisia, kiipesin puissa linnunpesillä ja kaivoin naapurin pellosta matoja taskuun. Kaivoin, koska siellä oli niitä enemmän kuin omassa maassa ja toki he varmasti halusivat niitä minulle luovuttaa. Lapsuuteni yksi hienoimmista lahjoista oli isoisän antama mikroskooppi. Greystoken Lordi oli esikuvani.

Sillä minusta piti tulla eläintentutkija Afrikkaan.

Into kantoi aikuisikään asti ja hakeuduin avoimeen yliopistoon Helsinkiin lukemaan eläintieteitä. Kun ensimmäisen puolen vuoden aikana emme päässeet alkulimaa pidemmälle, mielenkiinto lopahti. Ei sanakaan suurpedoista tai Afrikan ”big fivestä”. Pitäköön.

Seuraavaksi hakeuduin Helsingin yliopistoon lukemaan Aasian ja Afrikan kieliä ja kulttuuria koska erityisesti Afrikan mantereen kulttuuri, siirtomaahistoria ja myös luonto edelleen kiinnostivat. Toisena pääsykoekirjana oli opus nimeltä Kielitieteen perusteet. Luin sen neljä kertaa läpi omaksumatta mitään. Jossakin äänteessä taisi kieli olla hampaiden takana, jossakin toisessa se oli kitalaessa. Pitäköön tämänkin.

Realismi löi silmille. Ehkä tämä ei sittenkään ole minun polkuni kulkea. Etsin sen sijaan toisen ja pidän intoni omanani.

Uskon, että into on sisäsyntyistä ja hirveän yksilöllistä. Kuitenkin tiedän, että sitä on kaikilla, jos annetaan mahdollisuus sen löytämiseen. Meidän suoritus-, todistus- ja tutkintokeskeisessä yhteiskunnassa tuntuu välillä olevan rajoitetusti mahdollisuuksia selvittää, mikä on oma into ja mihin saakka se kantaa. Ei kaikista mielenkiinnon kohteista tarvitse olla elämäntyöksi. Into kantaa, vaikka se olisikin harrastus. Into lisää jaksamista arkeen, luo sisältöä ja tuo iloa.   

Eri vaiheiden seurauksena olen työpaja-ammattilaisena työssä, josta innostun ja johon tunnen paloa, mutta kyllä se silti joskus uuvuttaa. Silloin karkaan lapsuuden ja nuoruuden innon lähteille, josta ammennettavaa kyllä riittää.

Onko työpajojen nuorilla mahdollisuutta etsiä omaa intoaan? Ei ehkä ole ollut, mutta soisin, että sitten on, kun he meille saapuvat. Osaammeko me toimia oppaina innon lähteille? Miten säilytämme innon, jos realiteetit eivät kulje yhtä jalkaa innon kanssa? Eivätkö vastoinkäymiset olekin helpompia kantaa, kun on intoa mistä ammentaa?

 

Samuel Juntunen
Into – etsivä nuorisotyö ja työpajatoiminta ry:n varapuheenjohtaja
Tornion Työvoimalasäätiön toiminnanjohtaja