En tiedä vielä, mikä musta tulee isona, mutta uskon, että olen aika lähellä sitä
Muistan vuonna 2019 jakaneeni omassa Instagram storyssa videon, jossa kerroin yli vuoden kestäneen sairaseläkkeen vihdoin päättyneen ja olin pian aloittamassa työkokeilun Rannikkopajojen Taidepajalla. Se jännitys, mikä mulla oli! Olin vihdoin päättänyt elää itseäni varten, halusin nousta omasta masennuskuopasta ja löytää itselleni jotain parempaa. Nyt vuonna 2022 olen oppisopimusopiskelija Taidepajalla ja olen pian valmistumassa Käsityön ohjaustoiminnan artesaaniksi. Mutta se, miten miä tähän päädyin, niin siitä kerron nyt.
Kesällä 2019 otin yhteyttä etsivään nuorisotyöhön ja kerroin, etten haluaisi enää vain olla kotona. Olin ollut jo pari vuotta kotona parantumassa masennuksesta sekä kamppailin uuden diagnoosin, kilpirauhasen vajaatoiminnasta syntyvien haasteiden kanssa. Olin niin loppu kotona olemiseen. Päivisin vain nukuin tai näin naapuria aamukahvien merkeissä pitkin päivää. Aloin jo väsyä siihen, että jokainen päivä oli kuin eläisin päivääni murmelina. Nyt sai luvan riittää – olin niin valmis jättämään tuon kaiken taakseni ja löytämään itselleni jonkun oman jutun. Tuolloin, en edes ajatellut tulevaisuutta sen suuremmin – halusin vain pois kotoa.
Etsivästä nuorisotyöstä sain heti apua. Kävimme kahvilla ja keskustelimme työpajatoiminnasta. Kerroin, että haluaisin tehdä jotain luovaa, sillä olen aina ollut luova ihminen. Luovuus, itsensä ilmaiseminen ja mielikuvituksen käyttäminen ovat aina olleet mun vahvuuksia. Näitä juttuja halusin siis päästä tekemään. Kävimme tutustumassa eri pajoilla, mutta kun päästiin käymään Taidepajalla, se oli siinä. Tää on mun paikka, tänne miä tuun. Kävin haastattelussa ja parin viikon päästä aloitin työkokeilijana Taidepajalla. En voi kuvailla sitä tunnetta, mikä mulla oli, kun sain tietää, että pääsen töihin! Olin niin ylpeä itsestäni ja vihdoin saisin jotain omaa.
”Tee itsestäsi näkyvä ja ole se tyyppi, ketä todellakin kaivattaisiin, jos lähtisit pois”
Aika nopeasti Taidepajalle päästyäni tajusin, etten ole hetkeen sieltä pois lähdössä. Mulla oli koko ajan tavoitteita. Ensin halusin päästä palkkatuelle ja pääsin. Jes! Ensimmäinen etappi suoritettu – mitäs sitten? No silloinen oppisopimusopiskelija Sari ohjeisti mua näin: Tee itsestäsi näkyvä ja ole se tyyppi, ketä kaivattaisiin, jos lähtisit pois. Aloin olla mukana vaikuttamassa sekä kehittämässä Rannikkopajojen sosiaalista mediaa, sillä tiesin olevani hyvä siinä. Olin oma-aloitteinen ja kiinnostunut kaikesta. Olin se tyyppi, joka pistettiin jokaiseen projektiin ja hihkaistiin vaan, että ”Karoliina on mukana” ja niin olinkin. Tällä tavalla pääsin kokemaan uskomattomia juttuja, jotka tulen muistamaan aina. Sain olla mukana erilaisilla markkinointivideoilla, pääsin radioon ja lehteen kertomaan erilaisista projekteista sekä sain kertoa, millaista on työskennellä omasta mielestäni maailman parhaimmassa työpaikassa.
Samaan aikaan seurasin kiiluvin silmin Sarin näyttöprojekteja ja onnekseni sain osallistuakin niihin. Pääsin toteuttamaan Sarin kanssa kahdestaan yhtä näyttöä, joka tehtiin alakoululaisille. Muistan ajatelleeni, että tää on se juttu, mitä mun kuuluu tehdä. Mun oli siis päästävä oppisopimusopiskelijaksi Taidepajalle.
Matkani oppisopimuslaiseksi
Nyt kun tiesin, mitä halusin, mun piti selvittää, pääsisinkö oppisopimusopiskelijaksi Taidepajalle. Sari taisi olla ainoa, kenelle uskalsin unelmaani avata. Olin ollut pajalla melkein vuoden ja päässäni liikkui niin paljon ajatuksia. Mitä, jos en saa opparipaikkaa? Mitä teen, kun mun palkkatukijakso loppuu? Tiesin sisimmissäni, etten ole kouluihminen ja tämä koulu sijaitsi vielä Kouvolassa – en muuttaisi Kouvolaan enkä jaksaisi matkustaa sinne joka päivä junalla. Mun oli päästävä oppisopimusopiskelijaksi.
Ei mennyt onneksi kauaakaan, kun silloinen työvalmentaja Mariikka veti mut sivuun ja sanoi, että oli miettinyt mun kohdalla oppisopimusta ja kysyi, olisinko kiinnostunut. Meinasin pyörtyä ja vähän itkeä ja kiljua onnesta tän kuultuani. En kuitenkaan voinut iloita täysillä – päätöshän ei ollut pelkästään Mariikkan. Piti selvittää paljon asioita, joista mulla ei ollut hajuakaan. Selviteltiin asiaa enkä edes tiedä, mitä kaikkea Mariikka teki tätä juttua edistääkseen, mutta ihan sama, mie pääsin oppariksi! Minä! Se tyyppi, jolla ei ollut vuosi sitten hajuakaan, mitä haluaisi elämässään tehdä ja joka halusi vain pois kotoa ja elämänsä kuntoon. Nyt pääsisin opiskelemaan unelma-alaani ja vielä työpaikassa, jota rakastan.
Vuoden 2020 syyskuu oli siis itselleni maailman paras syyskuu. Nyt en ollut enää pelkästään Taidepajalainen vaan olin Taidepajan oppisopimusopiskelija/apuohjaaja ja parin vuoden päästä minusta tulisi Käsityön ohjaustoiminnan artesaani.
Nyt en saisi luovuttaa
Nyt olin siinä roolissa, jossa halusinkin olla. Olin Taidepajan apuohjaaja ja pääsin vihdoin seikkailulle, jossa etsisin omaa ohjaajaidentiteettiäni. Oli hienoa saada apuohjaajan roolissa lisää vastuuta sekä haasteita. Onneksi pääsin jakamaan tämän työn ja seikkailun jonkun kanssa, joka tuntee samanlaista paloa ja intohimoa tätä työtä kohtaan. Onneksi siis oli Sari. Olin aika tunnekuohuissa ensimmäiset opparikuukaudet. Olen vähän sellainen ihminen, että pelkään epäonnistumista tosi paljon. Mitä, jos mokaan? Mitä, jos en olekaan sellainen oppari tai apuohjaaja mitä Taidepaja tarvitsee?
Minulla ei ole aiempia tutkintoja. Olen käynyt moikkaamassa niin sanotusti eri aloja, mutta mikään ei tuntunut oikealta, joten lopetin. Pidin siis pitkään itseäni luovuttajana. Joka kerta, kun mietin tätä uutta mahdollisuutta, jonka olin saanut, pelkäsin. Mitä, jos en valmistu tästäkään? Onneksi minulla oli töissä ihmisiä, jotka tukivat ja kuuntelivat minua. Mua kannustettiin, tuettiin, tsempattiin ja mulle kerrottiin, niitä vahvuuksia, joita mulla on ja jotka olin itse unohtanut omaavani.
Nyt oli aika nostaa pää, kerätä itsevarmuutta ja tajuta, että ansaitsin tämän paikan. Olen hyvä tässä, mitä teen ja nyt en saisi luovuttaa. Yritin kannustaa itseäni ja miettiä, että nyt otetaan kaikki irti tästä kokemuksesta.
Suuri hölmö perhe
Kaikki ne projektit, joita pääsin tekemään Taidepajalla, kasvattivat minua paljon. On tehty meren rannalla heinäveistoksia taiteilija Seppo Saukkosen kanssa. Ollaan tehty isoja seinämaalauksia saattohoitoyksikköön ja hoitolaan ja ollaan oltu mukana tonttukoulussa. Olen siis ihan oikea tonttu. Tulen aina muistamaan Haminaan tehdyt yhteistyöt Jukka Rintalan ja Matti Vaskelaisen kanssa. Muistan näiden projektien jälkeen tirauttaneeni kyyneleen perheelleni samalla, kun kerroin, kuinka onnekas olen, että saan tehdä juuri tätä työtä. Olen päässyt myös tekemään koulua varten mitä hienoimpia näyttötöitä. Lähimpänä sydäntä on viimeisin näyttö, jossa ohjasin Huutjärven koulun kaikkia 4.luokkalaisia. Teimme paperimassasta mielettömiä eläinnaamareita, joista pystytimme näyttelyn koulun aulaan. Näytöstä teki erikoisen se, että pääsin ohjaamaan omaa siskoani. Se tuntui ihanalta.
Nyt, kun valmistuminen on ihan nurkan takana, tajuan etten olisi ehkä tässä ilman sitä mahtavaa tukea, jota Rannikkopajoilta olen saanut. Meillä on töissä yksilövalmentajat, joiden apua tulen tarvitsemaan ennen valmistumista. Olisi muutto uuteen kaupunkiin ja pitäisi ehkä päivittää cv. Onneksi meillä on yksilövalmentajat tätä varten. Työvalmentajat ovat myös ihan super. Ilmapiiri pajoilla on kannustava ja paljon tehdään yhdessä. On ihanaa nähdä, kuinka eri pajojen välillä syntyy ystävyyssuhteita ja meillä Rannikkopajoilla tuntuu kuin oltaisiin yhtä suurta hölmöä perhettä.
Mitä seuraavaksi?
Oppisopimusopiskeluja on takana nyt kaksi vuotta ja tänä syksynä aion valmistua. Pääsin alun vaikeuksista eroon ja löysin omat vahvuuteni ohjaajana. Olen huomannut, että olen ohjaajana empaattinen, kannustava ja täynnä mielikuvitusta. Olen kääntänyt omat huonot kokemukset ja oman herkkyyteni vahvuudeksi, jota hyödynnän ohjauksessani. Näen ohjaajana muissa ihmisissä niitä asioita, joita muut eivät ehkä näe. Tämän kaiken olen päässyt oppimaan itsestäni Taidepajalla.
Tulen aina muistamaan lämmöllä etsivää nuorisotyötä, joka oli tukenani silloin, kun päätin että, haluan suunnan elämälleni. Tulen myös aina olemaan kiitollinen joka ikiselle nuorelle, työvalmentajalle, yksilövalmentajalle, opparille sekä kaikille muille työkavereilleni, että sain tehdä tätä työtä juuri heidän kanssaan. Joka ikiseltä olen saanut tukea, apua ja ohjausta. Olen myös päässyt onnekseni seuraamaan monen nuoren kasvutarinaa ja saanut pajalta jopa elinikäisiä ystäviä.
Tämä matka on ollut erittäin opettavainen, jokseenkin hullu, mutta kaikkiaan ikimuistoinen. Olen kasvanut ihmisenä paljon. Herkistyn aina vähän, kun mietin sitä Karoliinaa, joka olin ennen tätä kaikkea. Olin hukannut sen, kuka olen, en tiennyt, mitä haluan elämälläni tehdä. Olin hieman myrkyllisessä elämäntilanteessa ja tunsin oloni pölyhiukkasen kokoiseksi. Nyt minulla on edes jonkinlainen suunta elämälleni. Tiedän vahvuuteni ja olen ylpeä itsestäni.
Puhuin alussa tavoitteista, joita kohti aina halusin mennä. Joten mitä nyt, kun oppisopimusetappi on kohta suoritettu? En täysin tiedä, mutta onneksi nyt en pelkää. Nyt odotan tulevaisuutta innolla ja tiedän, että minusta on mihin vain. Aion muuttaa uuteen kaupunkiin, pois Kotkasta. Rakastan jännitystä ja haluankin uusia haasteita. Uskon, että uusi kaupunki ja uudet mahdollisuudet voivat minulle sitä tarjota. Olen myös miettinyt paljon, mitä töitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Haluisin ehkä tehdä jotain somen ja markkinoinnin parissa, sillä ne asiat minua ovat aina kiinnostaneet. Voisin myös ehkä olla jossain pienessä putiikissa töissä, jossa saisin olla luova, mutta itselleni uudella tavalla. Nuorten kanssa voisin myös tehdä taas töitä, mutta ehkä haluaisin nyt kokeilla jotain uutta. Tiedän, että olen hyvä lasten kanssa, sillä heidän kanssaan pystyn oleman höpsö itseni. Jännittää sittenkin vähän tämä tulevaisuus, sillä nähtävästi en siis tiedä vielä, mikä musta tulee isona, mutta uskon, että olen aika lähellä sitä.
Karoliina Koivula
Oppisopimusopiskelija/apuohjaaja
Rannikkopajat/Taidepaja