Työpajatoiminnan kriisin ratkaisu 1: vahvistettu monialainen yhteistyö 

Tutkitusti vaikuttava ja syrjäytymistä ehkäisevä työpajatoiminta on kriisissä. Monialaisen yhteistyön edellytykset rapautuvat valtakunnallisella ja alueellisella tasolla, minkä lisäksi valmentautujiin ja työpajoihin itseensä kohdistuu suoria rahoitusleikkauksia ja tiukentuvia laintulkintoja. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa yhä pienempi osa apua tarvitsevista saa oikea-aikaista, rinnalla kulkevaa ja tarvelähtöistä valmennusta. Mitä Inton mielestä tulisi tehdä?

Lue koko tilannekuvauksemme

Ministeriöiden välistä koordinaatiota tulee kehittää 

Monialainen yhteistyö on ainoa todella vaikuttava keino ratkaista haavoittuvassa asemassa olevien elämän monimutkaisia ongelmia ja palvelupuutteita. 

Yhteistyön kannalta keskeisten ministeriöiden (OKM, STM, TEM) välisen vuoropuhelun on kehityttävä lainvalmistelussa ja toimeenpanovaiheessa. Valtio toimii tällä hetkellä säästöpaineissaan nurinkurisesti: tiukentamalla hallinnonalakohtaisia rahoitusehtoja ja rajaamalla palveluja valtakunnallisella tasolla se itse siilouttaa ja purkaa monialaisen yhteistyön edellytyksiä paikallistason toimijoilta.  

Monialainen yhteistyö ja nuorten palvelut alueellisella ja paikallisella tasolla kärsivät siitä, että eri hallinnonalat valtion tasolla eivät suunnittele tulevia uudistuksia, rahoituksia ja palveluja alusta lähtien yhdessä. Koordinaation puute tuottaa ennakoimattomia, negatiivisia ja ei-tarkoitettuja vaikutuksia, joiden nyt huomataan kumuloituvan ennen näkemättömillä tavoilla. Hinnan tästä maksavat lopulta ne kansalaiset, jotka tarvitsisivat asiakaslähtöisiä, oikea-aikaisia palveluita.  

Samalla kuitenkin esimerkiksi suoraan ministeriöiden ohjauksessa myönnettävissä määräaikaisissa hankerahoituksissa korostetaan monialaisen yhteistyön merkitystä. Kun tällainen monialaisuus vaikeutuu pysyvissä palveluissa jatkuvasti, ei hankkeilla monestikaan ole aitoja mahdollisuuksia kehittää ratkaisuja, jotka voisivat juurtua palvelujärjestelmän kentälle vaikuttaviksi malleiksi tai hyviksi käytännöiksi.    

Päällekkäinen ja päinvastainen ohjeistus ja säätely maksavat yhteiskunnalle merkittävästi enemmän kuin yhteistyö ja sen mahdollistavat järjestelyt. Kustannus syntyy toimimattomien palveluketjujen, järjestelmän ohjauksellisten oikosulkujen ja suoranaisten palveluaukkojen kautta. Tästä syystä opetus- ja kulttuuriministeriön roolia ja valtaa nuorten palvelujärjestelmän kokonaiskoordinaatiosta ja myös rahoitusratkaisujen osalta tulee vahvistaa hallitusohjelman mukaisesti. TEM:n ja STM:n alaisia toimintoja ja niiden kehittämistä, kuten 

• työkokeilu,  
• uravalmennus,  
• kuntouttava työtoiminta,  
• terapiatakuu, nuorten mielenterveyspalvelut 
• matalan kynnyksen palvelut, monialaiset palvelupisteet kuten Ohjaamot
• sosiaalityö (ks. HS: Tuhoutuuko sosiaalihuolto hyvinvointialueilla?)
• mm. STEA-rahoituksella tuotetut toiminnot 
• valtakunnalliset, hankkeisiin sidotut kehittämisvarat 

tulisi käsitellä nuorten palvelujärjestelmän osalta koordinoidusti ministeriöiden tiiviissä vuoropuhelussa. Tämä tulisi tehdä OKM-vetoisesti, sillä ministeriöllä on jo keskeinen rooli monissa nuorten käyttämissä palveluissa, ja sen rahoittamissa palveluissa (mm. koulutus ja nuorisotyö) kohdataan lähes koko ikäluokka.  

Kaikki lähtee rahasta 

Valtion on mahdollistettava monialaisen toiminnan monikanavainen rahoitus ministeriökohtaisten rahoituskanavien ja palvelujen sijaan. 

TE-uudistuksen myötä muuttunut rahoitusvastuiden malli ei huomioi pitkittyvää työttömyyttä eikä kannusta järjestämään palveluita muun muassa neet-tilanteessa oleville. Into ja muut järjestöt toivat tämän huolen palveluiden vähenemisestä ja vaikeassa työmarkkina-asemassa olevien tilanteen heikkenemisestä vahvasti esille jo uudistuksen valmisteluvaiheessa. Nyt sekä valtakunnallisissa tilastoissa että kentällä nähdään paradoksaalinen tilanne: ohjaaminen ja pääsy palveluihin on merkittävästi heikentynyt ja aktivointiaste laskenut jyrkästi, samaan aikaan kun pitkäaikaistyöttömyys on noussut 2000-luvun huippulukemiin.  

Kunnille ja hyvinvointialueille tarvitaankin vahvemmat kannusteet järjestää palveluita monialaisesti, haavoittuvassa asemassa olevien elämäntilanteet ja tarpeet huomioiden.  

Ministeriöiden on kyettävä kehittämään yhteisiä rahoitusratkaisuja, joissa kukin ministeriö vastaa tietystä osasta rahoitusta ja osallistuu toiminnan ohjaamiseen niin, että se rakentuu monen alan lähtökohtia huomioiden ja niiden todellisia tarpeita palvellen. Tähän kannustaa myös

Budjetointiin ja rahavirtojen seuraamiseen liittyy myös Inton myöhemmin julkaistavaksi tuleva ratkaisuehdotus uudesta työpajatoiminnan toimenpiteestä. 

Valtion tasolla on myös pystyttävä muuttamaan toimimattomiksi osoittautuneita, työttömyyttä ja syrjäytymisen uhkia kasvattavia päätöksiä. Näiden kertautuvat kustannukset kasvavat muutoin moninkertaisiksi pikasäästöihin verrattuna. Esimerkiksi työkokeilu on jälleen mahdollistettava asiakkaan tarpeen mukaisesti 12 kuukauteen saakka ja palkkatuen määrärahoja on mittavien leikkausten jälkeen kasvatettava. 

Palvelujen osaoptimointi tulee lopettaa, vaikka lainsäädännöllä 

Palvelupolkujen ja -prosessien optimoinnin sijaan monialaisessa yhteistyössä on kiinnitettävä huomiota kohderyhmän moninaisiin tarpeisiin. Vain ymmärtämällä kohderyhmää kokonaisvaltaisesti voidaan kehittää palveluja ja niiden rahoitusta oikein. Siilouttamisen ja rajanvedon sijaan tulisikin käydä keskustelua siitä, miten erilaiset palvelut yhdessä ja erikseen pystyvät vastaamaan esimerkiksi nuorten nykyisiin tuentarpeisiin.   

Tarvitaan tarveperustainen palvelujärjestelmä ja toimintakulttuuri, jossa arvona ovat riittävän pitkät palvelujaksot ja rinnallakulkijuus tarpeenmukaisissa palveluissa. Palvelun tavoitteena ei saa olla asiakkaan siirtäminen eteenpäin, vaan tarvittavan tuen saaminen oikea-aikaisesti, tarvittaessa monialaisessa yhteistyössä. Näin vältettäisiin monialaisen palvelujärjestelmän häiriökysyntää eli tarpeetonta ja toistuvaa asiointia. Hermanni Hyytiälän mukaan häiriökysyntää syntyy, kun ihminen ei saa apua ensimmäisellä kerralla oikein ja oikea-aikaisesti. Palveluiden jatkuvuuden, moniammatillisuuden ja kokonaisvaltaisen ohjauksen vahvistaminen vähentävät toistuvia yhteydenottoja, parantavat työn sujuvuutta ja lisäävät sekä asiakkaiden että ammattilaisten hyvinvointia. 

Ohjaus tähän voi tapahtua myös lainsäädännöllisesti ja rahoituksen kautta, esimerkiksi yllä mainitun väestöperusteisen budjetoinnin avulla. 

Millaisia tilanteita palvelujen osaoptimointi ja siiloutuminen sitten aiheuttavat? Monialainen yhteistyö takkuaa tai jäätyy esimerkiksi silloin, kun verkostotyöllä ei ole riittävää kontaktia päätöksentekoon tai sitä ei ole suunnitelmallisesti kytketty palveluiden tarvelähtöiseen kehittämiseen. Esimerkiksi kuntien monialaiset ohjaus- ja palveluverkostot (ks. nuorisolaki 1285/2016, 9 §) ovat olleet toimiva järjestelmä, mutta nyt keskeisillä toimijoilla, hyvinvointialueilla, ei ole velvoitetta osallistua niihin.

Samoin Ohjaamoihin, eli nuorille suunnattuja palveluja yhteenkokoaviin ja työvoimaviranomaisen vastuulla koordinoituihin monialaisiiin palvelupisteisiin, on osoittautunut vaikeaksi saada mukaan hyvinvointialueelle kuuluvaa sosiaalityötä ja terveydenhoitoa. TEM:n kannustinmalli, jonka puitteissa valtio on korvannut osan ohjaamotoimintaan osallistumisen kustannuksista hyvinvointialueelle, tuotti hetkellisen avun, mutta nyt kun väliaikaiseksi suunniteltu malli on tulossa loppuunsa, on moni hyvinvointialue irroittamassa henkilöresurssiaan Ohjaamosta. Hyvinvointialueet kuitenkin tuottavat suuren osan tarvittavista ja verkostojen toiminnalle keskeisistä palveluista. Ne tulee saada pysyväisluonteisemmin mukaan monialaiseen yhteistyöhön. 

Muun muassa kuntouttava opetus on uusi, ammattilaisten parista nouseva avaus, jonka toteuttaminen vaatii lähtökohtaisesti monialaista yhteistyötä.  

Yhtenäistetään se, mikä ammattilaisia ohjaa 

Hallinnonaloilla ja palveluilla on erilaisia tapoja nuoruuden määrittelyyn ja elämänvaiheen mieltämiseen. Määritelmien erilaisuudelle ei ole olemassa selkeää, ihmisen fysiologiseen, psykologiseen tai sosiaaliseen kasvuun ja kehitykseen nojaavaa perustetta. Nuoruuteen liittyvä problematiikka on toisaalta varhentunut, toisaalta osalla ihmisistä nuoruuden kipuilu jatkuu yhä pidempään.  

“Nuoruus” jatkuu palvelusta riippuen esimerkiksi 18., 21., vaiko ehkä 23., 25. tai 29. ikävuoteen saakka. Tämän jälkeen on siirryttävä ”aikuisten” puolelle, mikäli palvelutarve on yhä olemassa ja se aikuisten kriteeristössä täyttyy. 

Siksi onkin syytä keskustella siitä, vastaavatko monialaisessa yhteistyössä toimivien hallinnonalojen satunnaisilta vaikuttavat ikärajat nuoruuttaan elävien ihmisten kokemaan avuntarpeeseen.  

Nämä pakotetut ja keskenään eritahtiset siirtymät aiheuttavat putoamisia palvelupolulla ja palveluvajeita juuri niillä nuorilla, jotka tarvitsevat eniten tukea. Kyse ei ole vain siirtymisestä palvelusta toiseen, vaan tarvittavan tuen päättymisestä tai saatavan avun määrän ja laadun muutoksesta. Ehkä kirkkaimmin tämä on nähtävissä lastensuojelun jälkihuollon kohdalla: moni nuorista ottaa tuen päättymisen raskaasti eikä siirto aikuissosiaalityön toisin tavoin rakentuvaan asiakkuuteen useinkaan onnistu. (THL 2024). 

Esimerkiksi Euroopan sosiaalirahaston toiminnan kannalta merkittävässä ”vahvistetutussa nuorisotakuussa” (Reinforced Youth Guarantee) ikärajaa on hiljattain nostettu 25:sta 29 vuoteen. EU:ssa on siis jo huomioitu se tosiseikka, että työelämään siirtyminen ja työmarkkinoille integroituminen vie nykyään pidempään. Euroopassa suomalaista nuorisotyötä onkin pidetty koko maanosan suunnannäyttäjänä, sillä täällä on jo pidempään toimittu nuorten aikuisten kanssa nuorisotyöllisin menetelmin.  

Hallinnonalojen nuoruusmääritelmien muuttaminen nuorisolakiin perustavaksi vastaisi siis myös yleiseurooppalaista kehityssuuntaa. 

Ikärajojen kanssa samaan tematiikkaan kytkeytyy käsitemäärittely. Sanat luovat todellisuutta. Ne myös avaavat ja sulkevat yhteistyön ovia tilanteessa, jossa kentällä työskentelevät ammattilaiset joutuvat tekemään päätöksiä ajankäytöstään.

Nykyisistä nuorisoalan osaamiskeskuksista Altius on tehnyt selvitystä käsitteistä nuorisotyön sisällä. Into taas on käsitellyt määrittelyjä aiemmin työpajatoiminnan osalta.

Nämä kattavat kuitenkin vasta murto-osan monialaisen yhteistyön keskeisestä sanastosta. Olisikin hyödyllistä edistää monialaista yhteistyötä myös tunnistamalla ja pohtimalla työssä käytettävää termistöä eri palveluissa sekä niiden rajapintoja ja mahdollista uudelleenmäärittelyä. Tämä edistäisi omalta osaltaan paikallista, alueellista ja valtakunnallista yhteistyötä monialaisessa viitekehyksessä. 

Artikkelisarjan seuraavassa osassa kerromme, miten uusi työpajatoiminnan toimenpide edistäisi nuorten hyvinvointia, sujuvoittaisi monialaista yhteistyötä ja vähentäisi kustannuksia kaikilla hallinnon tasoilla. 

Kategoriat

• Ratkaisu