Sydänoireita ja sulkeutuvia ovia – päihteiden kanssa kamppailevan nuoren rinnalla
Kun päihteet ovat kuvassa mukana, saatetaan nuoren avunhuutoon liian usein vastata epäasiallisesti ja hänet karikkoon heittäen. Etsivän nuorisotyöntekijän teksti kuvaa todellisen kokemuksen kautta sitä stigmaa ja rakenteellisia esteitä, joita nuoret joutuvat kohtaamaan.
Olin hiljattain etsivänä nuorisotyöntekijänä tukena nuorelle, jonka elämässä oli tapahtumassa odotettu käännekohta: pitkän prosessin päätteeksi hänelle oli järjestynyt paikka päihdekuntoutuksesta. Oli perjantai, ja päihdekuntoutuksen oli määrä alkaa seuraavana maanantaina toisella hyvinvointialueella, jossa nuori oli kirjoilla. Tämä oli merkittävä etappi, ja nuori oli valmis tekemään kaikkensa tarttuakseen tilaisuuteen.
Haasteena oli kuitenkin vielä kuntoutusta edeltävä viikonloppu, ja sen alla nyt ilmenneet epämääräiset sydänoireet. Jotta nuori ei jäisi yksin tällaisella erityislaatuisella ja vaikealla hetkellä, otimme tavoitteeksi katkaisuhoitopaikan saamisen hänelle viikonlopun yli. Suuntasimmekin perjantai-iltapäivänä sosiaalityöntekijän ohjeistuksen mukaisesti sairaalan päivystykseen.
Sairaalan päivystys luottamusta koettelemassa
Päivä sairaalassa venyi pian pitkäksi. Vaikka olimme useaan otteeseen ainoat odotusaulassa, saimme odotella yli viisi tuntia. Kävin infotiskillä moneen kertaan varmistelemassa, onko meitä ylipäätään huomioitu. Nuori tuskaili, otetaanko häntä vastaanotolle. Hänellä oli aiempaa kokemusta siitä, kuinka hän oli saanut odotella päivystyksen sulkeutumiseen asti, minkä jälkeen tietoihin oli kirjattu, että nuori olisi ”poistunut itse eikä apua voitu tarjota”.
Tuntien aikana minä paikan päällä ja nuoren äiti puhelimessa tsemppasimme nuorta pysymään paikoillaan. Halusimme uskoa, että hoitopaikka näin järjestyy, sillä sosiaalityöntekijänkin tilannearvio oli selvä: nuorta ei voisi nyt jättää oman onnensa nojaan.
Lopulta päästessämme lääkärin vastaanotolle nuoren vieroitusoireet nostivat jo päätään. Tavoite päihdekuntoutukseen pääsemisestä ja sitä edeltävästä katkaisuhoitopaikasta oli kuitenkin vain vahvistunut entisestään. Nuori kertoi lääkärille huolestuttavaksi äityneistä sydänoireistaan, ja voimiensa ehtyessä pyysi minua jatkamaan tilanteestaan kertomista.
Kuvaillessani avun tarvetta lääkäri kuitenkin nopeasti kimpaantui ja alkoi ääntään korottaen luetella, kuinka paljon hänellä on muita potilaita ja minkälaisilla diagnooseilla he ovat hakeutuneet hoitoon. Hämmennyin, mutta jatkoin nuoren puolustamista, jotta saisimme hänelle asianmukaista hoitoa.
Lääkäri kuunteli sydänäänet pikaisesti ja poistui sanaakaan sanomatta, muuta ei tutkittu. Nuori mittasi lopulta itse verenpaineensa huoneesta löytyneellä mittarilla, eivätkä lukemat olleet hyviä. Ollessamme kahden kesken huoneessa nuori totesi: ”Nyt säkin näet, miten minua huumeiden käyttäjänä näissä paikoissa kohdellaan”.
Rakenteellinen hylkääminen vs. onnenpotkut sattuman oikusta
Hämmentyneen odotuksen jälkeen hoitaja saapui kyselemään nuorelta hänen päihteidenkäytöstään. Muuten nuoren tilannetta ei vieläkään tutkittu, eikä hoitaja ottanut oireisiin kantaa. Odottelimme huoneessa vielä lähes tunnin, kunnes meitä karusti kohdellut lääkäri tuli viimein ilmoittamaan, ettei hoitopaikkaa järjesty, eikä nuorta voida myöskään auttaa siirtymään toisella hyvinvointialueella sijaitsevaan kuntoutuspaikkaan.
Nuori jätettiin siis oman onnensa nojaan selviämään ja järjestämään itse kyytinsä päihdekuntoutukseen. Lähdimme sairaalasta tyhjin käsin. En voinut muuta kuin halata nuorta ja toivottaa voimia maanantaihin asti. Onneksi sairaalan ulkopuolella onni oli tällä kertaa myötä: nuori sai majapaikan kaveriltaan. Hän selviytyi siellä viikonlopun yli, ja oli maanantaina edelleen täynnä tahtoa päihdekuntoutukseen.
Tuolloin eteen kuitenkin asettui vielä yksi este: Kela-taksia, joka sosiaalityöntekijän mukaan oli ensisijainen kulkuväline kuntoutukseen, ei nyt myönnettykään matkaan toisella hyvinvointialueella sijaitsevaan kuntoutusyksikköön. Soittelimme yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa vielä läpi eri tahoja, mutta turhaan. Yllättäen jälleen myötämielinen kohtalo kuitenkin asettui avuksi: kun sosiaalitoimi tarjoutui kustantamaan bensakulut, pystyi nuoren läheinen antamaan kyytiapua, ja kuin ihmeen kaupalla nuori näin lopulta pääsi kuntoutukseen.
Mitä jäi käteen: stigma hoidon esteenä
Etsivän nuorisotyöntekijän näkökulmasta on järkyttävää, miten päihdeongelmaista nuorta saatetaan terveydenhuollossa kohdella. Jokaisella ihmisellä tilanteestaan riippumatta on oikeus tasa-arvoiseen ja asianmukaiseen hoitoon sekä kunnioittavaan kohtaamiseen terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Nuoren kokema epävarmuus siitä, voiko hän saada hoitoa, ja tunne, että hän on ehkä täysin ”turhaan” hakemassa apua, on suorastaan musertava. Tällainen kohtelu syventää syrjäytymistä ja rapauttaa luottamusta viranomaisiin.
Sain todistaa nuoren rinnalta, kuinka monet saattavat nyt joutua kulkemaan kohtuuttoman pitkän ja kivikkoisen tien päästäkseen hoidon piiriin. Onneksi tämä nuori jaksoi ja sinnitteli ja oli myös monin tavoin onnekas. Mutta pitääkö päihdehoidon todellakin toimia näin?
– Etsivä nuorisotyöntekijä, Hämeen alue
(tarkemmat tiedot poistettu nuoren yksityisyydensuojan varmistamiseksi)