Maailman onnellisimman maan nuoret menettivät uskon tulevaisuuteen

Suomi loistaa jälleen maailman onnellisimpien maiden kärjessä. Silti yhä useampi nuori kokee tulevaisuuden toivottomana. Miten on mahdollista, että maa, jonka rakenteiden pitäisi olla huippuluokkaa, aikaansaa nuoria, jotka eivät enää usko tulevaan?

Onko ristiriitaista vai ironista, että Suomi valittiin yhdeksännen kerran maailman onnellisimmaksi maaksi, kun samaan aikaan tutkimukset ja tilastot osoittavat, että nuoret, tulevaisuuden toivomme, ovatkin toivottomampia tulevaisuuden suhteen, kuin koskaan aikaisemmin?

Tämä surkuhupaisa vastakkainasettelu oikein kutsuu pohtimaan asiaa. Onnellisimman maan titteli perustuu niihin mahdollisuuksiin ja resursseihin mitä yhteiskuntamme tarjoaa yleisellä tasolla, kun taas nuoren usko tulevaisuuteen mitataan ihmisen oman kokemuksen kautta. Ollaan tilanteessa, missä resurssit ja puitteet ovat näennäisesti kunnossa, mutta silti tunne toivottomuudesta on haaste isolle osalle nuorista.

Puitteet luovat potentiaalin, mutta ne eivät takaa merkityksellisyyden kokemusta.
Hyvinvoinnin rakenteet, tasa-arvo, koulutus, turvallisuus, antavat mahdollisuuden onnelliseen elämään. Silti nuorten hyvinvointi ei synny pelkistä rakenteista vaan siitä, miltä oma elämä myös tuntuu.

Onnellinen Suomi ei suojaa niiltä paineilta, mitä tämän aikakauden nuoret kokevat. On painetta valita opintopolku kerralla oikein, on painetta menestyä opinnoissa, on painetta taloudellisesti, on painetta työllistyä. Nuoret rakentavat tulevaisuuttaan monimutkaisessa maailmassa, missä yksilön on hallittava itsenäisesti aivan liikaa asioita. He kasvavat ajassa, missä tiedon tulva on valtava, vertailu jokapäiväistä ja sosiaalisen median kautta näkyvä maailma pirstaleinen ja usein myös pelottava. Ei ole helppoa kasvaa tässä sekasorrossa uupumatta.

Ironista on se, että ulkoisesti hyvältä näyttävät olosuhteet voivat lisätä syyllisyyden tunnetta; miksi minusta tuntuu tältä, vaikka kaiken pitäisi olla hyvin?

Jos yhteiskunnan resurssit ovat kunnossa, se luo mahdollisuuden ratkaisuille.

Kun kerran paistattelemme onnellisten tähtien alla, olisi toivottavaa, että yhteiskunnan tasolla keskittyisimme edes ylläpitämään olemassa olevia resursseja, emme poistamaan toivoa ylläpitäviä asioita, kuten ennalta estäviä palveluita tai matalan kynnyksen tukitoimia. Hyvinvointivaltion ei pitäisi olla pelkkä tilasto, vaan sen pitäisi näkyä ja tuntua kansalaisten arjessa.

Lopulta kyse ei ole siitä, onko Suomi onnellinen vai toivoton, kyse on kuilusta näiden kahden todellisuuden välillä ja se kuilu olisi nyt täytettävä. Tämän ilmiön ei tarvitse olla häpeäviitta, ottaisimmeko tämän kehitystehtävänä?

Suomi on täynnä viisaita ja hyvillä näkemyksillä varusteltuja nuoria. Nuoren ääntä ei kannata sivuuttaa, se on parhaimmillaan kompassi, joka johdattaa meidät oikein asioiden äärelle.  Voisimmeko osallistaa ja kuulla nuoria vieläkin kovemmin? Onko meillä tarpeeksi kanavia, jossa heidän kokemuksensa ja ajatuksensa tulevat aidosti kuuluviin?

Jos haluamme pysyä maailman onnellisimpana maana, meidän on varmistettava, että nuorilla on syy uskoa tulevaisuuteen. Toivon rakentaminen ei ole nuorten tehtävä, se on meidän kaikkien yhteinen tehtävä.

Kategoriat

• Blogi