Aika työpajajakson jälkeen – miten työpajajakso vaikutti omaan ajatteluun?
Työpajat toimivat rauhoittavana ja mielenkiintoisena välitilana. Sellaisena, jota muualla ei juurikaan kohtaa. Saa olla keskeneräinen inhimillinen ihminen, ilman kiirettä olla valmis. On lupa kasvaa, tehdä virheitä ja opetella uutta. Mutta mitä tapahtuu, kun turvallisesta välitilasta siirrytään eteenpäin? Voiko perfektionistin mielen suuntaa muuttaa? Mitä kaikkea työpajajakso antaa ja mitä siitä lopulta jäi käteen? Pohtii Roosa Kirjonen blogitekstissään Omnian Nuorten työpajojen jakson jälkeen.
Peiliin katsomisen pakko
Työpajajakso pakotti katsomaan itseä silmästä silmään. Kohtamaan sisäänrakennetun kroonisen suorittajaperfektionistin.
Työpajojen arjessa suorittamiselle ei juuri ollut tilaa. Bensaa suorittajaperfektionistin liekkeihin oli lopulta turha odottaa. Hyvästä työstä sai kiitosta, mutta jokin työpajojen taiassa ei ruokkinut suorittajamielen aikeita entisestään. Todellisuus osasi yllättää. Itseni mukaan lukien.
Työpajajakso pakotti katsomaan itseä silmästä silmään. Kohtamaan sisäänrakennetun kroonisen suorittajaperfektionistin.
Piti pysähtyä miettimään, palvelivatko omat toimintatavat enää itseäni tai olivatko ne koskaan todella palvelleetkaan. Mikä oli aidosti minusta lähtöisin, mikä taas opittua ja vuosien ajan sisäistettyä? Rajan vetäminen armottoman ajattelun ja oman mielipiteen välille oli ajoittain lähes mahdotonta.
Peiliin katsominen ei ollut helppoa. Ympäristö, joka ei lähtenyt mukaan perfektionismin leikkiin, aiheutti henkistä kipuilua. Vanha tuttu kaava suorittamisen tuomasta mielihyvästä ei ollutkaan enää sama. Joka kerta peilistä katsoi takaisin yhä uudelleen oma täydellisyyden tavoittelu. Vieläpä aivan uudella tavalla. Oli tullut aika oppia tunnistamaan omia rajoja.
Vasta tällöin aloin ymmärtää, miksi työpajajakso tapahtui juuri oikeaan aikaan, oikeassa paikassa.
Miksi välitila juuri nyt?
Omalta osaltani puoli vuotta työpajoilla osui henkilökohtaisessa elämässäni kohtaan, jossa arjesta puuttui tarttumapintaa ja kaipasin tekemistä. Tekemistä, jolla on merkitys ja tunnetta siitä, että jo olemassa oleva osaamiseni on arvokasta. Lisäksi päivittäinen yhteisöllisyys tuntui tärkeältä. Työpajat vastasivat näihin tarpeisiin poikkeuksellisen hyvin.
En aloittaessani osannut vielä aavistaa, mitä elämä vielä toisi eteeni. Muutama kuukausi jaksoni alkamisen jälkeen sain kuulla läheiseni poismenosta. Jouduin kohtaamaan surun ja sen monet kasvot. Toisenlaisessa arjessa surun läpikäyminen olisi ollut paljon raskaampaa.
Työpajaohjaajani ymmärsi tilanteen asiasta kertoessani ja osasi tukea. Hän sai minut havahtumaan, että nyt jos koskaan ei ollut aika suorittamalla viedä suruprosessia loppuun, saati sitten jotenkin vauhdilla edistää sitä ja saada nopeasti pois päiväjärjestyksestä.
Meneillään oli henkilökohtaisen elämän kriisi, ja siihen piti suhtautua sen mukaisesti. Itseään lempeästi kuunnellen, antaen aikaa. Tukea ja apua olisi saatavilla, jos sitä tarvitsisin. Muistan vieläkin tunteen, kuinka tuli nähty ja kuultu olo. Surun keskelle oli ilmestynyt pieni valonpilke. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oli joku, joka osasi nähdä pintaa syvemmälle. Osasi ottaa huomioon myös vaihtoehdon, että minullakin kaikki voisi joskus olla huonosti. Minulla, joka aina halusin pärjätä, tulla nähdyksi ahkerana, kunnollisena ja lähtökohtaisesti suorittaa kaiken mahdollisimman täydellisesti. Mieluusti sen yli.
Nyt asiat olivat toisin. Ja se oli täysin normaalia, minulla oli siihen lupa. Olinhan inhimillinen ihminen.
Nyt asiat olivat toisin. Ja se oli täysin normaalia, minulla oli siihen lupa. Olinhan inhimillinen ihminen.
Muutos: itsestä lähtevä voima
Yksi vaikeimmista asioista oli hyväksyä ja sisäistää, että muutos lähtee itsestä. Jos kokeilen toimia ruuvi hieman löysemmällä, sen täytyy tapahtua omista syistäni. Syynä ei voi olla muiden miellyttäminen. Pidemmällä tähtäimellä muiden jatkuva miellyttämisen halu palvelisi vain perfektionismin ja suorittamisen tavoitteita ja haluja. Tekemisen jälki voi olla laadukasta ilman jatkuvaa itsensä piiskaamista, kunhan ajatus on itsestä lähtöisin.
Nykyisin mieli ei enää yhtä tarkkaan kuuntele perfektionismia, joka yrittää ottaa kaiken hallintaansa. Yhä useammin tunnistan, milloin tekeminen on luisumassa suorittamisen puolelle. Osaan kyseenalaistaa ja vetää syvään henkeä.
Osaan kyseenalaistaa ja vetää syvään henkeä.
Suorittaminen ei ole enää niin automaattinen, kuin se joskus oli. Sitä tapahtuu edelleen ja on varmasti jollain tapaa osa persoonallisuuttani. Mutta jo siinä on valtava ero, kun tunnistaa, milloin on hyvä hiljentää, eikä vain sokkona painaa lisää kaasua. Matkaa on vielä jäljellä. Mutta mikä tärkeintä: ensimmäiset askeleet, askeleista vaikeimmat, on jo otettu.
Luopumisen haikeus ja tulevaisuuden pelko
Työpajajakson loppupuolella mieli oli haikea. Puolen vuoden ajan työpaja ja sen arki olivat olleet paikka, jossa tekeminen tuntui merkitykselliseltä. Ajatus luopumisesta oli vaikea, ja paluu arkeen, jossa ei juuri ollut tarttumapintaa, herätti monenlaisia ajatuksia. Milloin jännitti, ahdisti, jopa itketti.
Juuri ennen jakson päättymistä kirjoitin palautetta työpajojen henkilökunnalle ja kyynelehdin monta kertaa kokemuksia ylös kirjatessani. En siksi, että olisi ollut jotakin negatiivista sanottavaa – päinvastoin.
Työpajat henkilökuntineen jättävät nuoriin suuremman jäljen, kuin he ehkä itse uskovatkaan. Viimeisimmät puoli vuotta olivat antaneet paljon. Todella paljon sellaista, joka muuten olisi jäänyt kokematta. Kaikki ihmiset, kenen kanssa olin arkea jakanut, uudet asiat, joita olin päässyt kokeilemaan ja näkemään konkreettisesti, miten omalla tekemisellä oli merkitystä. Se näkyi ja kuului – sillä todella oli väliä, ja se koettiin arvokkaana.
Työpajat henkilökuntineen jättävät nuoriin suuremman jäljen, kuin he ehkä itse uskovatkaan.
Välitilasta luopuminen tuntui raskaalta. Takaraivossa kyti ajatus: miten pärjään itse, kun ympäristö ja odotukset muuttuvat? Onko helpompaa palata entisen ajattelun rajoittuneisuuteen? Suorituskeskeisen yhteiskunnan tiedostaminen ei varmasti omalta osaltaan auttanut asiaa.
Myöhemmin sain onneksi huomata, että jännityksen aiheet muuttuivat lähes näkymättömiksi. Juuri välitila ja lupa olla keskeneräinen antoivat työkaluja ja itseluottamusta tulevaan. Ilman työpajajaksoani en olisi tässä sellaisena kuin olen. Kuten jo todettua: moni oivallus ja kohtaaminen olisi jäänyt kokematta.
Miksi työpajajaksolla on väliä?
Omalta osaltani työpajajakso muistuttaa siitä, että nuorten tulevaisuutta, arkea ja hyvinvointia koskevat päätökset eivät ole numeroita tilastoissa, saati jotenkin abstrakteja. Ne näkyvät konkreettisesti siinä, miten nuori näkee ja kokee itsensä, mitä hän uskaltaa tavoitella ja millaisia työkaluja hän saa elämäänsä.
Työpajatoiminnan vaikutukset ulottuvat paljon pidemmälle kuin vain itse jakson kestoon. Ne voivat muuttaa ratkaisevasti ajattelun suuntaa, vahvistaa minäkuvaa ja antaa tilaa hengittää silloin, kun elämä muuten on epätasaista.
Työpajatoiminnan vaikutukset ulottuvat paljon pidemmälle kuin vain itse jakson kestoon.
Näistä kokemuksista ja niiden kokonaisvaltaisista vaikutuksista meillä ei ole varaa luopua.
Roosa Kirjonen